Eniten helpottunut

Ostin kaksi lahjaa ja lähetin ne Suomeen niille pienille, joille joulupaketit kuuluvat. Toivon, että lahjoja käytetään, että niillä on funktio, että niihin tulee ajan kanssa naarmuja, kulumia ja lommoja.

Jos olisin ollut paikalla, äiti olisi halunnut antaa minulle lahjaksi pölyrätin. Nauroimme molemmat.

Hiipivän flunssan kanssa en hiipinyt kauppaan. Inventoin kaapin: tomaatteja, kesäkurpitsaa, sitruuna, valkosipulia, inkivääriä, juustoa, kermaa, jogurttia, linssejä, papuja, riisiä, spagettia, nuudeleita, keksejä, teetä, kahvia, maitoa, raejuustoa, mandariinejä, omenoita, pähkinöitä ja kananmunia. En usko näkeväni nälkää näillä eväillä vielä moneen päivään.

Olo on eniten helpottunut.

Aurinko

Pehmeät ääriviivat, pehmeä maisema. Alan sulautua. En jaksa kiirehtiä, otan askeleen kerrallaan.

Menen muumimamman kanssa töihin, minä, Myy. Matkalla taputan hevoset, katselen maisemat ja kuraan kengät.

Kirkonkellot soittaa ovikello-sävelmää. Aamuisin koitan laskea lyönnit; kuusi, seitsemän, kahdeksan? On vähän pimeää, mutten haittaannu. Sillä sieltä se tulee taas.

Aurinko!

Tämä on se talvi

Oi oi. Tämä on se talvi josta minä pidän.

Laitetaan siihen sinisiä taivaita ja lumisia vuoria, hiljaisia polkuja ja punaisia poskia. Kirkkaassa valossa maailma on selkeä: olen tässä.

Sumupäivinä kääriydyn hitauteen ja katson lähelle, omista silmistä sisään. Olen tässä, onko maailmakin tässä?

Ulkona on ihanaa.

Kotona

"Tervetuloa kotiin" ne sanoivat. Ensimmäisestä kaudesta on kymmenen vuotta.

En ole ihan vielä kääntynyt talveksi. Aurinko auttaa. Yhdessä ihailemme valkoista maisemaa.

Seuraan eläinten polkua, näen elävän kastemadon ja hyppivän heinäsirkan. Nekin ovat väärässä vuodenajassa, hämmentyneinä, mutta silti hengissä.

Totuttelen taas.

Onko kaikilla jotain huolia?

Sitten seison tyhjässä huoneessa, puran installaatiot ja jätän kymmenet tarinat taakseni. Kirjojen sisällä painavat paperit, en jaksa kantaa niitä.

Lentokoneessa pidän hiljaisen yhden naisen protestin. Ruotsalaiset eläkeläis-pariskunnat jumppaavat käytävällä, turkkilaisilla lentoemännillä on muhkeat nutturat ja tuikkivat silmät. Minä sulkeudun itseeni ja aavistan kuinka kesän värittämät sävyt alkavat heti haalistua.

Istanbulin kentällä nukun istuviltani lattialla, jalat koukussa käsimatkatavaroiden päällä, enkä jaksa enää edes katsella unia. Helsingin päässä paistaa heikko valo, puiden oksilla on kuuraa. On kaunista, mutta kauhean apaattista. Onko kaikilla jotain huolia?

Kapkaupunki

***

***

Kaupunki. Kapkaupunki. Olen kutsunut sitä kodiksi neljän vuoden ajan, enkä vieläkään ole ihan varma mitä ajatella. Se muuttuu koko ajan, ja minäkin muutun. Minä pidän siitä, ja joskus vähän inhoan. Ehkä se ajattelee samaa minusta.

Kampuksella on kaunista, mutten tiedä miten siellä ollaan. En oikein kuulu sinne, enää. Kuljen ihan läpinäkyvänä ja mahdollisimman pieniä kaaria. Joskus näen vanhan itseni kikattamassa vanhojen opiskelukavereiden kanssa jossakin vanhassa paikassa, ja sekin tuntuu oudolta. Tavallaan kaikki on tuttua, mutta se on ehtinyt kääntyä ympäri ja pullahtaa ulos jotenkin kummallisen muotoisena. Mikä tuo on? No sehän on opiskelija, joka lukee bussissa tenttiin. Opiskelija, jolla on ryhmäluento, paljon muistiinpanoja ja opiskelijakortti kaulassa. Se en ole minä. Minulla on iso käsilaukku, iso nuttura ja keskusteluja papukaijoista, persialaisista matoista ja kurkuman terveysvaikutuksista.

Lopulta näen parhaiten ne pienet asiat. Miten joki täyttyy sateella niin, että alan ajatella kumivene-seikkailuja ja vedenalaisia valokuvia. Miten naapuruston taloilla on suloiset katot ja ilahtuneet ikkunat. Miten paistan punajuuria pannulla, millainen valo tulee lampusta kun luen illalla nenään saakka peiton alla, miten herään aamulla koululta kantautuviin lasten ääniin ja miten istun keittiössä kuivausrummun päällä samalla kun siellä puhutaan neljällä suulla samaan aikaan.

Glitter Moose Picnic Party

Restaurant day!

Glitter Moose Picnic Party, the first pop-up restaurant ever in South Africa! We put Cape Town on the map with cakes and tea on the 16th of November..

Tyynyvuorella

Kellun suloisessa kesässä, hiekanmurujen, ruohotupsujen ja glitterin seassa. Käydään sitruunavarkaissa, leivotaan kakkuja, perustetaan Kapkaupungin ensimmäinen pop-up. Luen kirjaa tyynyvuorella, se on vähän eri kuin pöytävuori, mutta aika lähellä. Aamuisin muutun oranssiksi verhojen siivilöimässä valossa ja sukellan pääedellä maitokahviin. Iltaisin ajattelen miten lempeää voi ilma olla, sen kaikki kulmat ovat pyöristettyjä.

Uskon päivittäin, että ihan mikä tahansa on mahdollista.

Pieni ja pyöreä

Maailma on taas ollut pieni ja pyöreä. Yhdeksän vuoden ystävyys ja kahden viikon kesäloma, osutaan samalle kohdalle.

Joogaan rannalla, poltan olkapäät vuoren rinteellä, syön ihan liikaa kakkua ja ajan vasemmalla, vasemmalla, vasemmalla.

Välillä unohdan hätäillä, olen vahingossa hetken kerrallaan. Lasken hiekanmuruja, niitä on monta jo pohkeen sivussa, kiinni aurinkorasvassa.

Saisinko vain hetken lukea kirjaa ja ottaa päiväunia?

Puoli minuuttia kerrallaan

Jään jumiin samoihin ajatuksiin, ne pyörivät, pyörivät, pyörivät. En keksi mitään uutta, mutten oikein pidä näistä vanhoistakaan.

Makaan rähmälläni ja hengitän lapaluilla. Lepään hetken tässä sateen pehmentämässä päivässä. Voi kun osaisin nyt olla ihan hitaasti, puoli minuuttia kerrallaan.

Järjen ääni, kuulen sen kyllä. Mutta mitä sillä tekisin?

Ehkä tämän päivän älyvapaimmat siirrot muuttuvat tärkeimmiksi käännekohdiksi myöhemmin?

Ehkä järkevimmät ratkaisut eivät aina ole parhaita. Ehkä sivuseikat ovat tärkeitä, ja pääkohdat tyhjänpäiväisiä?

Ehkä. En tiedä vielä. Hengitän lapaluilla ja olen tässä, ensin vain puoli minuuttia kerrallaan.

Mitään ei tapahdu

Aika kuuma, aivot valuu korvista ulos. Paikkaan hävikkiä mansikkamehulla.

Pohdin silti suuria. Teen pieniä. Kuuntelen lämmön pehmentämää kaupunkia ja sen laiskaa kuminaa.

Näkymätön voima liikuttaa lehtiä ja pörröttää hiuksia. Makaan sitruunapuun alla ja annan auringon värittää sävyjä iholle.

Suljen silmät. Mitään ei tapahdu. Ja samalla tapahtuu kaikki.

Luppakorvakaniini

Jääkaappi hajosi, ja tilanne vaatii ratkaisua. Se on tämä: olen vaihtanut maitokahvin jäätelökahviin.

Saan taas lukea mitä huvittaa. Valitsen kirjan, jossa on paksut, röpelöreunaiset sivut. Se tuntuu käteen samalta kuin pehmeäksi kulunut flanellipaita, päiväuni, tai luppakorvakaniini.

Minulle diagnosoidaan mahdollinen dystopioiden yliannostus. En ole kokenut vaivaksi, enkä myönnä mitään. Ja ovatko ne edes dystopioita, jos alkavat käydä toteen?

Kirjoitin gradunkin, kuukaudessa. Hakkasin näppäimistöä ja tein kaikuluotauksia kirjoihin, löysin kaikenlaista, intoilin, hermoilin, iloitsin, tuskailin, vähän kaikkea.

Sanoja on ollut enemmänkin, en ole vain saanut niitä valjastettua päin oikein.

Ilman kenkiä ja hiukset auki

En usko vielä, mutta olen kai jo vähän ilman kenkiä ja hiukset auki.

Heiluttelen varpaita ja ajattelen tuulessa kieppuvia pyykkejä. En oikein tiedä mihin tätä aikaa tunkisin.

Koska tulee kesä? Huomenna ehkä?

Kirjoituspöydän laatikoissa on vanhentuneita ajatuksia ja turhanpäiväisiä yksityiskohtia.

Ajattelin tomuttaa.

Tämä kevät

Pesen jalat lavuaarissa ja hampaat kylpyammeessa.

Seison pöydällä kaksi kertaa päivässä ja syön minttupastilleja ajankuluksi.

Hiuksissa on muurahaisia ja risuja, ei kai ne vain rakenna siellä mitään?

Luen kuvakirjaa, sellaista jossa sanotaan "bang, bang" ja "aaaaaa."

Laitan wasabia ranskankermaan ja pinaattia pirtelöön.

Taivas on kirkkaan sininen, ilma täynnä pörriäisiä ja kaupassa myydään joulupaperia.

Pakkaan makuupussin pois ja laitan sandaalit jalkaan.

Aika hyvä tämä kevät.

Vain minä tuhisen nenään

Aika hiljaista, vain minä tuhisen nenään.

Näen unia, joissa olen väärissä paikoissa koska en ole varma oikeasta. Miksi olen täällä? Miksi olen täällä yhä?

Onneksi minulla on villasukat jalassa. Se on turvallinen ajatus, en hätäänny. Muistan polun unimaailman läpi, kengät ei hierrä, on lunta ja neliskulmaisia taloja. Ajattelen leipomon croissanttia ja voileipää. Mitä kirjaa olen lukemassa? En saa sitä päähäni. Kaikki muuttuu silti vähän todellisemmaksi, maistan maut ja näen näyt. Kuljen ylämäkeen ja aavistan.

Herään kesken matkan. Aurinko raapii verhonraosta. Minulla ei ole villasukkia, kesähiki nuolee varpaita. Käännän korvat ulospäin. Aika hiljaista. Vain minä tuhisen nenään.