Thursday, February 28, 2013

Jalat maassa






Tässä kulmassa seison, seison tässä, ja kuuntelen, katselen, luen tienviitat, katson niiden takapuolelle, kirjoitan sinne ''tämäkin on oikea suunta!''.

Juoksen sivupolulle ja toistelen sanoja, maita, päiviä. Minä sanon tuhatkertaa Sveitsi, satakertaa Suomi ja vielä kymmenesti Intia. Makaan maassa ja kun nousen, hiuksista ropisee heinänpätkiä, käsivarrella kulkee muurahainen.

Avaan silmät ja olen tässä. Peilikuvalla on otsassa hiekkaa ja pölyä. Minulla on jalat maassa ja tämäkin maa on minussa.

Teen sovinnon, se on kiltimpää.

Wednesday, February 27, 2013

Puun alla





Mihin se keskittymiskyky katoaa kirjoituspöydän äärestä?

Puun alle, ulos, matolle.

Tule takaisin, huudan sen perään. Se taitaa olla yö-eläin?

Minä, motivaatio ja innostus odottelemme puuttuvan jäsenen paluuta. Sillä aikaa heiluttelen muita jäseniäni tarpeen mukaan, leikkaan hiukset keittiössä, syön viimeiset palat kotimaista suklaata ja luen niitä kirjoja, jotka vetävät minua kädestä.

Saturday, February 23, 2013

The paradox of words






My brain is getting re-wired from Finnish into English -and the process has made me both scared and delighted.

Is it jeopardizing my scale of nuances and thus my personality, the power of my own vocabulary, my own language -taking me further away from myself? Is it turning my expressions into common ground gibbedish, idle and vain, full of banal fluff? Is it making me use phrases repeated too many times by too many mouths with too little thinking?

Or is it expanding my brain, giving me not only a new set of concepts to think with, but a whole new way of organizing my thoughts, a whole new mentality, a whole new structure to play around with, to break down, to scrutinize and then to re-construct with? A whole new world to add, spice and flavor the thinking patterns I already know so well I can't see them clearly? Creating new pathways throughout my brain, building up a parallel reality?

It feels like a big paradox. We humans make ourselves to believe we communicate with words, that language is our primary channel to reach both ourselves and others. But the same way there is always the problem of translation between languages, the same barriers seem to stand between emotions and words, sounds and words, smells and words, even sight and words. Even how carefully I would aim to describe you now what I can see from my window, transliterate the sounds around me, express the feelings within and point out the smells in the air, you would merely be able, at its best, to imagine how it is. We always loose something with words and we always interpret words from our own perspectives -every time we use language, we are dealing with a great degree of misunderstanding. Just think how well you could spell out the singing of the birds. Exactly, you cannot. Do we humans also turn the real thing into ''tsirp tsirp''?

Words make the rest into an secondary experience, into an account, a story. Yet we like to cling to what we say and hear, taking words as tangible presentations of reality. But our words always fail us to a degree we often cannot even distinguish. Most of the time we probably lie unintentionally, starting with ourselves, with the phrases we run through our head because we are used to them. We seem to be programmed in a way that repeating any set of concepts, words, dogma, phrasing or ideology makes it feel more plausible, more real than the nature of things can actually ever be. We like to think that the constant never-ending flux of the world ends, when we phrase it and limit it between a capital letter and a full stop.

Don't believe everything you think, don't try spell out everything you believe. Try not to think for change. Does that make the world feel different? Do we have to be able to pronounce everything out, or is the seed of everything in the silence between the sounds? Is the core of our essence after all silent? Do we actually exist more, when we leave out the words drawing our attention away from the actual being?

Who are we without words -and how do we get there?

Friday, February 22, 2013

I am the present tense






Same old and brand new, all blended up together, polished, mixed and molded anew.

Love, hate, love love love. New, old, new new new.

Look! Oh! Wow!

I have been led by waves of sound, and that cloud is carrying me to see a new point of entrance, pointing a new set of stairs, and a shining light not only at the top, but entering from left, right, center.

I am here, I am the present tense, the continuum, the surface, the height and the depth.

Here, now. Existing.

Wednesday, February 20, 2013

Tuuli tuo terveiset





Kesäsade, sano shhhh ja kaupunki hiipii varpasillaan! Oi, sitä minä rakastan!

Ollaan ihan hiljaa, kuunnellaan sumupilviä.

Kirjoitan kultaiset ajatukset muistiin. Katto on korkealla, sen alle ne mahtuvat tanssimaan.

Tuuli tuo terveiset mereltä saakka, ehkä kalat laulavat sen rytmissä, ehkä linnut heiluttelevat päitään. Minä kuuntelen polvilla, sillä minulla on polvissa merisäätutka: sadepilviä matkalla!

Monday, February 18, 2013

Odotan maisemajunaa





Odotan maisemajunaa, tahdon nähdä maailman sisälle. Tahdon tuulen tuoksun hiuksien sekaan, auringon laulun olkapäille.

En kiirehdi, sillä minä tiedän että minun vaunuuni tulevat ne parhaimmat, ihanimmat ja rakkaimmat. Ne, jotka ovat jättäytyneet pikajunasta, jotka eivät pelkää aika-tauluja, jotka ehtivät nähdä ruohonkorsien tanssin ja tuntea kiskojen koreografian.

Katselemme tyrskyjä, vuoria, metsiä, piparkakkutaloja, päiviä ja öitä, ajelemme omia raiteitamme.

Päätepysäkillä olemme raukeita ja onnellisia, sillä meissä on kaikki aika, eikä se tikitä ollenkaan.

Friday, February 15, 2013

Muutamme evoluution kulkua







Aikaisin aamulla me muutamme evoluution kulkua keittiössä.

Iltapäivisin asetamme ideologiat törmäyskurssille ja nauramme päälle.

Iltaisin kerromme tarinoita.

Ja sunnuntaisin syömme yhdessä illallista,

keittiössä.

Tuesday, February 12, 2013

Opiskelija opettelee





Unessa minulta kysytään määritelmiä keskeisille termeille. En osaa vastata ja harmistuneena koitan vältellä kysymystä -miksei minulta kysytä jotakin, josta tiedän? Aamulla ensimmäisenä hiukset takussa ja silmät vielä viiruina avaan koneen ja alan etsiä vastauksia. 

Sitten havahdun: mitä itua olisi opiskella, jos kaiken osaisi jo valmiiksi?

Ja sitten: miten tämän tajuaminen on voinut viedä näin kauan? Mistä ikinä olenkaan keksinyt, että opiskelijan kuuluu osata, tietää kaikki jo etukäteen? Potkaisen vanhan ajatusrakenteen rikki ja teen uuden: opiskelu on oppimisprosessi. Opiskelija opettelee.

Ja voi, kyllä minä tämän olen jo tiennyt. Mutta tiedostanut, no en todellakaan.

Kuinka helposti sitä jääkään saman labyrintin sisälle pyörimään!

Sunday, February 10, 2013

Ilman ääriviivoja






Ajatukset punoutuvat pitkiksi helminauhoiksi, asettelen ne viehkolle kiemuralle ja koitan kävellä perässä. 

Ostan suuren kristallin, minä tarvitsen kristalli-onnea nyt! Se laittaa auringonsäteet tanssimaan sateenkaaren väreissä, vetää puoleensaa kaikkea kaunista.

Ystävä sanoo minulle ''olet sielukas''. Kysyn, tarvitseeko sitä piilotella, vai saako olla avoimesti?

Palapelin palaset alkavat putoilla kämmenille ja muodostaa kuvaa. Sekoitan siihen naurua, kesäsadetta, nurmikon tuoksua ja aurinkolinnun kimallusta.

Lopulta olen ilman ääriviivoja, livun seinien lävitse, sulaudun tuoliin ja täytän koko tilan.

Saturday, February 9, 2013

Seurasin päiväunikartan vihjeitä





Kävin Liisan Ihmemaassa ja olin rohkea kuin Viisikko, vaikka pelästyin viinirypälettä.

Seurasin päiväunikartan vihjeitä ja löysin kuvan toiselle puolelle, suloiseen sisäiseen tilaan, kolmannen silmän korkeudelle. Toisinaan Uppo-Nallekin käy siellä, juottaa lintuja kämmeneltä, ja norsu tanssii balettia posliinikaupassa.

Maisema on Tuomas Veturista, ja junan ikkunasta näkyy Touhukkaan Maailman satama.