A rudimentary treatment

I cut them in pieces with a sharp knife, as if they would seem anew after such a rudimentary treatment.

But no, it's a hoax! After forking them back into piles, the same old sentences! Still unable to attain the right flavour of these new thoughts.

I fall in a pit of explanations that serve no other purpose than filling the space with sound. Was it me who said that the city is too noisy?

Better to shut up. "All is well in my Universe, when I start taking pictures of my food."

Some oddly sculptured words

Some oddly sculptured words get stuck to my ears. I look them up and they sit into my internal dictionary with a logic of their own. Osmosis. Mitigate. Concoction.

I play around with them like they were plastic animals, unable to decide whether the setting resembles a jungle or a farm, or if I got some archaic dinosaurs in my hands?

Where do they roam? In an imaginary past that truly existed but none of us knows first hand yet we picture it like we did and so it does?

The same way future lies ahead.

Vaikka tulisi mahanpuruja

Lopetan hämmentämisen, enkä edes katso mitä keitoksessa kelluu. Se saa kypsyä pienellä lämmöllä itsekseen.

Tiedän sinne menneen raakoja suunnitelmia ja esikypsennettyjä ideoita, kaikenlaista mitä päästä nyt sattui löytymään.

Päivän päätteeksi maistan kaksi lusikallista. Maku on kutkuttava, mutta tässä on nyt kyllä aika paljon pureskeltavaa.

Kokonainen kattilallinen omia unelmia. Alettava lusikoimaan, vaikka tulisi mahanpuruja.

Risuja hiuksissa

Olen metsän eläin, kotona puiden katveessa.

Silti vanhanaikainen ajatus lävistää pään: vähän kuin olisin ulkomailla. Alkaa naurattaa.

Sillä tässä minä nyt olen, risuja hiuksissa, elementissäni. Perhonen istuu olkapäälle.

Metsä soittaa jotakin kumisevaa sävelmää, jota korvat eivät kuule mutta jonka tahdissa koko keho tanssii.

Selän alla koko maailma

Haluan lähteä lentoon, otan jo kiihdytysaskelia, mittailen ponnistuspaikkoja.

Sitten vain menen, ja vaikka pelkään, alan nousta!

Muutun taivaankanneksi, selän alla koko maailma.

Siellä sinäkin olet.

Maja kukkapenkissä

Aurinko laskeutuu laiskasti vuoren selkään, naapuri soittaa sille kitaraa.

Kevät hiipii kulman taa ja jättää vaaleanpunaisia viestejä puiden oksille. Luen niitä sinisenä hetkenä, aina vähän myöhässä.

Kissalla maja kukkapenkissä ja pari perhosta korvanlehdellä.

Mitä tämä oikein on, tottako? Olenko se minä, vai onko se Liisa?

Ja kuka sinä oikein olet?

Onnellisuuskaukosäädin

Otan onnellisuuskaukosäätimen omiin käsiini ja käännän lisää volyymia. Boom! Fabulous!

Maapallon basso soittaa liian matalaa nuottia ihmiskorvalle. Ehkä jalkapohjat tuntevat sen silti? Suljen silmät ja kuuntelen kuinka pyörimme. Senhän on pakko olla meissä kaikissa, meidän yhteinen rytmi!

Niin paljon kaikkea mistä jättäydymme paitsi. Niin paljon kaikkea mitä emme uskalla myöntää.

Epäonnistumisen pelko vai mahdollinen menestys? Kumpi sinua ohjailee?

Herätys! On kiva päivä tänään! Herää jo!

Kello kaksi

Aamulla alan muodostaa päivää, se valuu pitkin seiniä, pyyhkien pois unimaailman rippeet ja mustat silmänaluset.

Kello kaksi, en ole tullut viisaammaksi. Unohdan syödä lounasta, juon kahvin ja tarkkailen. Toiset nuorenee, toiset vanhenee ja minä pysyn samana? Kulostaa uskottavalta?

Maailman äärissä toinen samanlainen. Ystävyys pysyy paikoillaa, vaikka me liikumme.

Puun alla

Mihin se keskittymiskyky katoaa kirjoituspöydän äärestä?

Puun alle, ulos, matolle.

Tule takaisin, huudan sen perään. Se taitaa olla yö-eläin?

Minä, motivaatio ja innostus odottelemme puuttuvan jäsenen paluuta. Sillä aikaa heiluttelen muita jäseniäni tarpeen mukaan, leikkaan hiukset keittiössä, syön viimeiset palat kotimaista suklaata ja luen niitä kirjoja, jotka vetävät minua kädestä.