Sitten seison tyhjässä huoneessa, puran installaatiot ja jätän kymmenet tarinat taakseni. Kirjojen sisällä painavat paperit, en jaksa kantaa niitä.
Lentokoneessa pidän hiljaisen yhden naisen protestin. Ruotsalaiset eläkeläis-pariskunnat jumppaavat käytävällä, turkkilaisilla lentoemännillä on muhkeat nutturat ja tuikkivat silmät. Minä sulkeudun itseeni ja aavistan kuinka kesän värittämät sävyt alkavat heti haalistua.
Istanbulin kentällä nukun istuviltani lattialla, jalat koukussa käsimatkatavaroiden päällä, enkä jaksa enää edes katsella unia. Helsingin päässä paistaa heikko valo, puiden oksilla on kuuraa. On kaunista, mutta kauhean apaattista. Onko kaikilla jotain huolia?
On kai meillä, pieniä tai isoja, vakavia tai harmittomia.
ReplyDeleteMutta sinä palasit takaisin! Tervetuloa! Kunpa aurinko nyt paistaisi paljon sinulle ja hellisi pimeyden keskellä.
Kiitos, ehdin tosin jo karata taas :-) Aurinko olikin kanssani koko sen kolme päivää, jotka ehdin pohjolassa viettää -ehkä se tuli mun taskuissa mukana.
Delete