Ponityttö nukkuu omassa karsinassa

Ohikiitäväksi hetkeksi ilma viilenee ja ponityttö nukkuu omassa karsinassa. Tallissa on pimeää, avaraa ja rauhallista.

Näen siellä unta, jossa pakkaan ja meinaan myöhästyä lentokoneesta. Jatkolentoa kuulutetaan jo, juoksen jollakin suurella saksalaisella lentokentällä rullaportaissa ja tajuan unohtaneeni pakata puolet tavaroista. Keskellä yötä herään hampaita kiristellen, tajuan kaiken olleen jo edellisviikkoa ja vaihdan kanavaa.

Aamulla herään lempeänä ja painun vakiopaikalleni puiden katveeseen joogaamaan.

Väärässä elokuvassa

Aavemaiset kadut, ihmiset muutaman vuosikymmenen takaa. Minä olen väärässä elokuvassa. 

Aurinko ei tunnu koskaan kelluvan horisontissa, se on lukkiutunut keskipäivän kohdalle. Valkoisiksi rapatut seinät kiroilevat silmille, ne haluavat haastaa säntilliset kadut ja kukkamekkotädit.

En tiedä mitä ajatella. Mutta sitten kun tiedän, kaikki menee käsikirjoituksen mukaan.

Herään seitsemältä

Mietin, pitäisikö mennä jonnekkin? Keskustaan? Rannan tuntumaan? Kaupoille? Lounaalle? Sitten muistan, että saan tehdä ihan mitä haluan. Herään seitsemältä ja menen joogaan.

Mietin, kuinka kaikki parhaimmat ystäväni tästä kaupungista ovat kaukana: Kanadassa, Australiassa, Suomessa, Kiinassa, Italiassa, Uudessa-Seelannissa. He kaikki toistelevat minulle sitä samaa sanaa: Nauti! Minä nautin, herään seitsemältä ja menen joogaan.

Mietin, mitä uutta tämä kaupunki haluaa minulle näyttää? Mikä on tämän kaiken tarkoitus? Ja sitten tajuan, ettei minun sitä vielä tarvitsekaan tietää. Nyt riittää, että herään seitsemältä ja menen joogaan.

Kaiken näköistä

Kaikki ne kysymykset, jotka saivat minut kammoamaan puolituttuja. Vastaan nyt, että opiskelen. Se näyttää olevan helpommin sulateltavissa, kuin ''kaiken näköistä''. 

Mutta entä jos minä en siltikään mahdu valmiiseen lokeroon?

Haluan venyttää horisonttia ja keksiä uusia värejä palettiin. Haluan rakentaa tähtikuvion, piirtää mielenmaiseman ja  koskettaa valoa.

Joskus sitä on vain niin vaikea pukea sanoiksi!

Leutoa

Kaikki toiveesi toteutuu, nekin joita et aina muista. Kuuntele, se on se pieni ääni sinussa, kyllä sinä tiedät!

Mieli on leuto, ja minä ajattelen jooga-ajatuksia sen kanssa.

Kapkaupungissa kaikki hyvin.

Pää pilvissä

Pöytävuori on pää pilvissä. Se seisoo kaiken taustalla hiljaa ja rauhallisesti, pitää yllä jatkumoa. Minä vilkutan sille, se on niin kauniskin!

Kaikki alkaa palautua. Tutut katot, äänet, reitit ja tuoksut.

Hikisen käden kyynerpää litistää minua käsivarteen rannerenkaat kilisten ja vieras suu sanoo ''älä valehtele''. Minä en anna periksi kummallekaan, katselen puolikkaan kuun haamuraajoja junan ikkunasta ja hymyilen sille, itselleni, muille. Kyynerpää alkaa puhua, se osaa sanan ''please'',  ja suun kovat sanat lipuvat kauemmas, pois kuulumattomiin.

Kulman takana vaappuvat mummot, joku myy portilla hedelmiä. Lautalattia pomppii oven ali sinne missä minä kellin kukkalakanoissa ja ikkunan pielet huokailevat suut ammollaan.

Päädyn puun alle piiloon auringon kovaa kosketusta ja tottulen kaupungin ääniin.

Valtamerellinen

Jos kaikki alkaisivat vähän enemmän vaaleanpunaisiksi, maailma voisi olla vaikka kuinka kiltti paikka. Minä sanon: tunnen oloni prinsessaksi! Ja heti tunnenkin.

Näen sängystä sinitaivaan ja omat pullukat varpaani. Niiden väliin jää se kaikki muu, mitä ihmisen ei tarvitse kerralla muistaa.

Ilmastosta sanotaan ''välimerellinen''. Se on ihan hassua. Minä sanon, että valtamerellinen, sillä tuulee koko valtavan meren leveydeltä. Pidelkää helmoistanne! Hiiiiii!

Puiden oksat viheltävät, kuuletko, minä opetin niille sen sävelmän! Tanssitaan siihen!

Toinen todellisuus

Vuoden takainen muistikirjani alkaa näin: välttele kuhmuraisia asioita! Onnistuiko se?

Toinen Todellisuus. Se on täällä.

Ja sääkin on juuri sopivanlainen: kirkas ja kuuma, sitten pilvet ja viima. Tuuli tuo tuoksuja, vienoa kukkasten kuiskintaa.

Konsertti alkaa neljältä aamuyöstä: linnut tahtovat jo laulaa! Siihen herään.

Laiskottelen vielä kun voin.