Kompastun meteliin ja kumahdan maahan. Silmät hämmennyksestä ammollaan etsin itseäni keväästä, kunnes en enää jaksa katsella vihjeiden perään.
Istun puunjuurelle aurinkoon, pudotan olkapäät, silmäluomet, repun, kaiken painavan, ja kellun lämmön mukana ilman ääriviivoja.
Lopulta kopautan omaa tuntoani. Ja siinähän minä olen, ihan tallessa!
Kastemadosta vasemalle, linnunlaulusta alas, kevään ensimmäisen päivän kohdalla, kyynelten jälkeeen, hymy.
Taidan sittenkin muistaa kuka olen.
No comments:
Post a Comment