En aina aamuisin muista missä olen, en ole varma sängystä, en maasta enkä mantereesta. Onko tämä sittenkin jalkopää?
Tähyilen taivaalle, niin kuin vastaukset löytyisivät sieltä. Ja tavallaan löytyvätkin: jaksan taas etsiytyä seuraavan uuden kulman taakse, sama taivas seuraa minua, se tulee aina mukaan, ajattele, meidän yhteinen taivas, koko ajan. Kuukin on sama, sillä on se sama hämmästynyt ilme, samat harmaat silmät.
Takerrun kuitenkin kirjan kansiin ja puristan kynää, tarvitsen niitä, ne pitävät minut kiinni itsessäni kun maailma ympärillä kiitää kaikkiin ilmansuuntiin ja kehoni kuljettaa minua pitkin tunnelia, josta pullahdan keskelle kaupunkia, pitkin katua, joka juoksuttaa minut puistoon.
Hakeudun nurmelle, puun alla seison päälläni. Ehkä se tasoittaa aineksia, pieni hyrskyttely? Ehkä mutaiset jalkani ottavat kiinni auringosta, ehkä tuulinen pääni ruohotupsuista. Kiepsahan takaisin jaloilleni, tämähän sujuu ihan hyvin, ihan hyvinhän tämä sujuu. Ja sitten olenkin taas vähän epävarma.
Anteeksi, olen uusi täällä, olen tainnut vähän eksyä reitiltä -onhan tämä vielä Maa, tai niillä main?
Voin jotenkin niin eläytyä tunnelmiisi. On tosiaan lohduttavaa ajatella, että taivas on meillä kaikilla yhteinen, siellä ja täällä ja toisella puolella maapalloakin. Olet rohkea nainen, kun hyppäät uuteen. Kaikkea ihanaa sinne!
ReplyDeleteKiitos Kirjalijatar, tämä on tosiaan taas eräänlainen seikkailu uuteen, ja samalla itseeni. On ihan hassua, että olen vältellyt Lontoota niin kauan, ja sitten se onkin niin antoisa!
Delete