Ulkomailla

Sitten tulee taas se hassu tunne: "Vähän kuin olisi ulkomailla!"

Ajattelen kai Riian turkooseja raitiovaunuja, niiden raiteet sotkeutuvat tämän kaupungin reitteihin ja vaunuihin ja lopulta jään pois pysäkillä jossa huomaan olevani kuukauden myöhässä.

Saan itseni kiinni kadunkulmassa, jossa roikkuu makuupussi. Päädyn kuljeskelemaan ja juon vahingossa kahvit siinä kahvilassa jossa olen halunnut käydä. On sunnuntai, kaikki pesevät ikkunoita tai soittavat musiikkia ikkunat auki.

Ostan piparkakkupaketin reppuun siltä varalta jos joku kutsuisi minut kylään. Toiveikkaana kuljen niiden musisoivien ikkunoiden ali, haistan pannukakut, kahvin, valkosipulin, viikonlopun, loppusyksyn auringon, tuuletetut peitot ja lempivillapaidat.

En tapaa ketään, istun yksin penkille odottamaan seuraavaa vaunua. Piparkakuista tulee jano, satsuma on ilman raikastama, villasukat ovat marjapuuronpunaiset ja jalat eivät osu maahaan. Se jotenkin huvittaa minua.

Kuin en olisi ikinä kasvanut aikuiseksi.

Huonosti valvottuja päiviä

Patoutuvat ja etsivät ulospääsyä, löydän kanavan Pohjois-Amerikkaan ja päädyn verbaalimaratonille. Mistä taas tiesit, että halusin puhua? Uskallan sanoa kaiken suoraan ja sitten me nauretaan, kaikki minua hanganneet kivet puolittuvat ja murenevat hiekaksi.

Keskiyöllä muutun kurpitsaksi ja kierin ovesta ulos. Siellä on hiljaista ja pimeää, tapaan polulla rupisammakon ja puhun sille (en suutele). Kuljen nukkuvien talojen ohi ja istun pitkään katsomassa kuinka viimeinen lautta kelluu pimeyden läpi viereiselle saarelle.

Huonosti valvottujen päivien jälkeen lämmin tuuli puhaltaa sinut Afrikasta kotiin. "Oletko huomannut, lehdet ovat muuttuneet punaisiksi ja keltaisiksi ja oransseiksi? Ihan mieletöntä!"

Hämmästyn, olen tainnut vain huomata niiden tummat varjot. Sinä värität päiviini sävyt takaisin, keität minulle riisiä ja sotket kaiken sen näköiseksi, kuin täällä asuisi joku.

Aikaa hengittää

Melankolinen ilman syytä, en muista koska viimeksi oli kesä, ehkä kolme vuotta sitten? Puen pitkät kalsarit ja pipon, voisi kai ilmankin mutten halua.

Tekee mieli olla paikoillaan, istua kalliolla ja katsella merta. Tekee mieli lehtikaalia.

Tekee mieli perusasioita, lämpöä ja ruokaa, rakkautta ja unta, raikasta ilmaa ja kirjoja. Aikaa hengittää.

Alppien, Kapkaupungin ja Lontoon jälkeen asun Ruotsissa. Siis saaristossa.

Siis mitä? En oikein kuule, on niin hiljaista etten vastaanota mitään kuiskausta kovempaa.

Yearly cycle

Summer has gone and I have arrived. Peeking through my eyes into imagination.

Strange, strange world, on both sides of my pupils.

***
I try to conserve time but it's so slippery I can't get it into the jar. Must enjoy it now, as it is, harvested out of the yearly cycle.

Patologinen sopeutuja

Alan saaristolaiseksi, yhdeksi niistä, jotka odottavat lauttoja ja tuntevat ne nimeltä, kantavat kauppakasseja mantereelta. Olen jossakin luonnollisen ja absurdin yhtymäkohdassa enkä ole aina varma milloin katson omista silmistä ulos, milloin matkustan ajatuksieni mukana jonnekkin ilmakehän äärirajalle ja leijun siellä.

Ehkä olen jonkin sortin patologinen sopeutuja?

Laitoin siis laukkuun mummin tekemät tyynyliinat sekä mummon vanhan juustohöylän ja lähdin Ruotsiin. Tapasin lentokoneessa kemian tohtorin, joka tarjosi kyydin keskustaan. Perillä hankin peiton, kultaisen lehden saippualle ja uudet vetimet kaapinoviin -ovat niin kauniit, että välillä nousen sängystä ylös vain siksi, että voin koskettaa niitä.

Niin, muuttoihin liittyy aina materia. Huomaan ostavani uudestaan ja uudestaan perunankuorimaveitsen ja läpinäkyvää teippiä. Ensimmäistä käytän usein (pidän porkkanoista ja punajuurista), toista käytän aina rullan loppuun vaikken ostaessa koskaan muista mihin.

Saan myös alustavat tulokset ja käymme valmistujaiskahveilla, jossa huomaan pitäväni enemmän kakkukahvien ideasta, kuin itse kakkukahveista. Valmistumisesta pidän kuitenkin erityisen paljon, vaikka se herättääkin lisää kysymyksiä. Olen ajatellut elämää, kuolemaa, kirjoja, taidetta, tutkimusta ja niiden suhdetta toisiinsa.

Sitten näen vielä unta, jossa minulla on uimapuku, ja koska minulla ei ole ollut uimapukua sitten vuoden kymmenen jälkeen, se tuntuu nyt kovin pieneltä. En suosittele kenellekkään, olo on epämukava.

Ehkä se on merkki siitä, että on päästettävä irti vanhoista. Eihän muistot purista, jos niihin ei väkisin ahtaudu. On kuitenkin elettävä tässä.

Ja tässähän minä haluankin elää, juuri tässä lokakuisessa iltapäivässä. Pyyhin tiskipöydän ja laitan liikaa cayannea ruokaan, tykkäät molemmista ja vielä raejuustostakin, hymyilen, puut tanssivat selkäni takana ja niiden varjot tekevät kaapinoviin raitoja.

Jätän askeleet lojumaan

Lähden samalla kun hirvikärpäset vähenevät ja puolukat odottavat ensimmäistä hallaa.

Jätän askeleet lojumaan sammaleelle, ehkä löydän ne vielä kun palaan.