Minimaaliset ja riittävät

Kaikki on tutuilla paikoillaan. Näyttää erilaiselta. Katselenko jotenkin eri kulmasta? Olenko itse ehkä suoristunut?

Kirjoitan kaksi tuntia, kolme lausetta. Kolmannessa tunnustan: en meinannut onnistua. Mutta siinä ne nyt ovat kuitenkin, ihan hyvin, minimaaliset ja riittävät sanat.

Minimaaliset ja riittävät päivät. Ja minä.

Juoksen leipomoon hakemaan vadelma-kerma -leivoksen. Olen sellaisella tuulella, vähän vaaleanpunainen ja ilmava.

Seuraan omia jalkoja

Olen unohtunut välitiloihin. Oviaukkoihin, aamun ensimmäisiin minuutteihin unen ja valveen rajalla, puoleen väliin lausetta, kahvikuppia.

Päästän irti isoimmasta ilmapallosta. Sen täytyy saada lentää vapaana, ja minun tätyy saada mennä tästä, maata pitkin.

Otan taas kiinni kiertokulusta. Se tuoksuu välillä kohmettuneelle lumelle, välillä unohtuneelle ruohikolle, kuolleelle lampaalle.

Seuraan omia jalkoja, kyllä ne vievät perille.

Eläinpäivä

Maisemalla on luminen viltti. Se alkaa heti kääntyillä sen alla levottomana, raapia reikiä. Kävelen alamäkeen niin kuin ponit, ihminen olisi liukastunut.

Menen laskemaan lempimäkeä, ohi vesiputouksen, nyppylän sivulle, metsiköstä läpi. Tulen kauhean iloiseksi pandakarhuksi.

Illalla olen pulu, räpyttelen siinä joogamatolla takkatulen edessä.

Aika hyvä eläinpäivä.