Toivomani ikkunat

Teen ruman piirakan, tarkkailen sitä etäisyydeltä tai silmät kiinni -silloin se on hyvä.

En muista enää mitään pyhiä, olen ollut pyhittämättä niin kauan. Ylimääräinen oma päivä sopii ylleni kuin valettu.

Kuun vaihteessa muutetaan sillan yli ja saan toivomani ikkunat.

Mutta menetän uunin. Alettava kai kaniiniksi ja vedettävä kaikki raakana.

Ilosta, jännityksestä

Päästä irtoaa ajatuksia.

Uusia tuulia. Lennän niiden mukana. Jos kiljun niin

ilosta, jännityksestä.

Where the sun bathes

He is tall and handsome, his branches quiver in the wind. Towards the sun, that's where he's headed.

***
Have I shown you this place? If you crawl underneath and hide in the shade you can watch the sun bathe, this is where she comes, every single day, sometimes wrapped in a cloud, sometimes bare.

***
I tried to climb a tree, to see further out to the future, but was faced with the inevitable: couldn't see the forest from the trees as the trees kept introducing themselves, one by one, with their first names and favourite shades of sunshine.

***
There is a line on the coast, to follow, it is where I walk. My thoughts are running ahead, their giggles echo in the wind, they like it there, in the future. I try to catch up but I am held back by my own weight and gravity. "Wait for me, future, I'm coming -I'm on my way!"

***
I believe in fairies, I always have.

Postikortteja saaristosta

Unohdin sanat jotka keräsin, solisivat kai pois puron mukana: sen, jonka ääntä en osannut kuvata.

Olin kuitenkin ajatuksen voimalla rekisteröitynyt terveyskeskuksen listoille. Olivat hämillään, minä sanoin muumiruotsillani "jättebra" ja mietin, mitäköhän muuta olen jo saanut aikaan.

Kävin sitten etsimässä joutsenia, löysin vain yhden ja sekin näytti minulle lähinnä takapuolta. En ottanut henkilökohtaisesti.

Aurinko kihahti päähän ja sanoin ääneen "I'm f*cking happy". Linnut lainasivat sanojani ja sommittelivat niitä uusiksi, huutelivat sitten kai lähinnä toisilleen "I'm f*cking", "I'm happy" ja "happy f*cking".

Kamerasta löytyi postikortteja, ollaanhan Ruotsissa.

Polulla tulee vastaan kevät

Tuuli puhaltaa naamaan vinoon; puussa silti joku väkisinlaulaja, harjoittelee kai kevättä. Kanaalin toisella laidalla lipputanko piiskaa rytmiä perjantain juoksujaloille.

Minäkin juoksen bussille, kassissa on kaksi laskiaispullaa vanilja-kreemillä (ruotsalaiset eivät ymmärrä hillon päälle enkä minä mantelimassan). Lisään hilloa kotona, kermaa on kuitenkin riittävästi kun syömme semlat sängyssä ennen unta.

Koko yön olen jossakin kaukaisissa paikoissa, Intiassa ainakin ja ehkä jollakin eri galaksilla. Ja kun aamulla herään, tuntuu että saaristokin on vaihdettu toiseen:

tutulla polulla tulee vastaan kevät, pilvisenä mutta lempeänä.

Tunteita ja yhtälöitä

Talven kylmillä sävyillä ei ole kelloa, aurinko on piilosta ja sitten taas ei. Minä olen piilossa itseltäni ja sitten taas en, ihan alasti, hemmetin kylmä.

Suojaudun, käärin ideoita kaulaliinoihin ja takkeihin ja laitan ne saunaan hatomaan. Kirjoitan listan asioista, joita haluaisin haluta, ja niiden viereen merkinnän miltä tuntuu. Edes ajatella.

Asia harvinaisen selvä, yhtälö kaipaa kuitenkin tarkastelua:

jos x = :-) ja y = :-( mutta x:n arvo on nolla, niin elämiseen tarvitsee x+y. Joten ilman yninää yytä kunnes x>y, tai x-y on suurempi kuin y.

Kävelen hangessa, askeleet seuraavat minua kotiin. Silloin vasta tiedän, missä olen ollut ja mihin tullut.

Hei!

Hei!

Niin aikaisin ettei edes väsytä

"Metsän kita aukesi, narisivat siellä tuskissaan, kaadunneet."

Kävin katsomassa niitä, myrskyn jälkeen. Kolme viikkoa sitten. Sen jälkeen en ole koskenutkaan kameraan, olemme vain silmäilleet toisiamme, pudistelleet päätä. Ehkä joskus keväämällä? En osaa edes haittaantua, otan maiseman silmistä sisään ja annan sataa, ihmettelen valoilmiöitä, katson auringonnousut ja -laskut.

Uudelleenjäsentynyt, pää paikoillaan valmiit hep! Juoksen lauttaan, bussiin, raitiovaunuun, määränpäähän ja sieltä pois. Ja jotenkin pidän siitäkin -juoksen jo aika kovaa, juoksen takareidet tahmeaksi, juoksen talvitakin alle tropiikin. Minä juoksen, minä olen elossa, minulla on ruumis jossa minä asun.

Sitten luen puolituntia johonkin suuntaan tai piirrän pari minuuttia toiseen, yleensä aina eteenpäin. Teen vähemmän ei mitääntä, laahaan vähemmän omia ajatuksiani niin että ne takertuvat jok' ikiseen lepattavaan oksaan ja jaksan vielä kuoria punajuuria, pilkkoa valkosipulia, puristaa sitruunaa.

Jokaiselle vaiheelle työkalunsa -huomaan etten oikein ehdi tänne, mutta ehdin usein tuonne.

Ja ehdin kotiin. Ehdin peiton alle katselemaan unia ja kun kello aamulla soi 4.45, on se jo niin aikaisin ettei edes väsytä.

Forests, world

Thank you for forests, world.

Ulkomailla

Sitten tulee taas se hassu tunne: "Vähän kuin olisi ulkomailla!"

Ajattelen kai Riian turkooseja raitiovaunuja, niiden raiteet sotkeutuvat tämän kaupungin reitteihin ja vaunuihin ja lopulta jään pois pysäkillä jossa huomaan olevani kuukauden myöhässä.

Saan itseni kiinni kadunkulmassa, jossa roikkuu makuupussi. Päädyn kuljeskelemaan ja juon vahingossa kahvit siinä kahvilassa jossa olen halunnut käydä. On sunnuntai, kaikki pesevät ikkunoita tai soittavat musiikkia ikkunat auki.

Ostan piparkakkupaketin reppuun siltä varalta jos joku kutsuisi minut kylään. Toiveikkaana kuljen niiden musisoivien ikkunoiden ali, haistan pannukakut, kahvin, valkosipulin, viikonlopun, loppusyksyn auringon, tuuletetut peitot ja lempivillapaidat.

En tapaa ketään, istun yksin penkille odottamaan seuraavaa vaunua. Piparkakuista tulee jano, satsuma on ilman raikastama, villasukat ovat marjapuuronpunaiset ja jalat eivät osu maahaan. Se jotenkin huvittaa minua.

Kuin en olisi ikinä kasvanut aikuiseksi.