"Metsän kita aukesi, narisivat siellä tuskissaan, kaadunneet."
Kävin katsomassa niitä, myrskyn jälkeen. Kolme viikkoa sitten. Sen jälkeen en ole koskenutkaan kameraan, olemme vain silmäilleet toisiamme, pudistelleet päätä. Ehkä joskus keväämällä? En osaa edes haittaantua, otan maiseman silmistä sisään ja annan sataa, ihmettelen valoilmiöitä, katson auringonnousut ja -laskut.
Uudelleenjäsentynyt, pää paikoillaan valmiit hep! Juoksen lauttaan, bussiin, raitiovaunuun, määränpäähän ja sieltä pois. Ja jotenkin pidän siitäkin -juoksen jo aika kovaa, juoksen takareidet tahmeaksi, juoksen talvitakin alle tropiikin. Minä juoksen, minä olen elossa, minulla on ruumis jossa minä asun.
Sitten luen puolituntia johonkin suuntaan tai piirrän pari minuuttia toiseen, yleensä aina eteenpäin. Teen vähemmän ei mitääntä, laahaan vähemmän omia ajatuksiani niin että ne takertuvat jok' ikiseen lepattavaan oksaan ja jaksan vielä kuoria punajuuria, pilkkoa valkosipulia, puristaa sitruunaa.
Jokaiselle vaiheelle työkalunsa -huomaan etten oikein ehdi tänne, mutta ehdin usein tuonne.
Ja ehdin kotiin. Ehdin peiton alle katselemaan unia ja kun kello aamulla soi 4.45, on se jo niin aikaisin ettei edes väsytä.
Joskus on hyvä jäädä katselemaan kameran ulkopuolelle, uusia näkymiä. Minulla se on kyllä aina niin että näen kuvia vaikkei ole kameraakaan.
ReplyDeleteMinulla kävi instagramin kanssa alussa niin etten koskenutkaan kameraan.
Sykähdyttävä teksti. Jään hymyyn.
Sama homma -kuvaan joka tapauksessa silmillä. Instagramilla ei sinänsä ole tämän kamerattomuuden kanssa muuta tekemistä kuin että joko kuvaan puhelimella sinne lennosta, tai en kuvaa ollenkaan :-) kuvaan siis sinne ja oon tykännyt!
DeleteToinen kuva, hyppään siihen!
ReplyDeleteMinäkään en ole koskenut kameraan aikoihin. Ei ole ollut syytä. Samassa ympäristössä samojen asioiden kuvaaminen ei nappaa, mutta jos pääsen uuteen ympäristöön kuvasuhina käy heti. Kuvaamisen pakko ei ole kadonnut mihinkään, mutta uudet ympäristöt ovat. Ja ihmiset. Tahtoisin aina ihmiskosketuksen kuviin, mutta kaikki ihmiset järjestelmällisesti kieltäytyvät. Jään vain minä itse ja kukas minua aina jaksaa- en minäkään.
Silmillä minäkin kuvaan alati.
Hyppää vaan -sellainen pätkä metsää että jään aina haahuilemaan tuohon! Ihmisiä välillä kaipaisin myös kuviin, mutta järjestelmällisiä kieltäytyjiä täälläkin. Lisäksi nykyisessä kämpässä on ihan järjettömän ruma ja pimeä keittiö, niin en siis kuvaa edes ruokia -aihe joka piti kameran pöydällä koko viime vuoden. No mutta, ajat muuttuu, odottelen sitä kun on taas kameralle oikea aika ja paikka! Ollaan vähän niinkuin talviunilla, kamera ja minä.
DeleteTuo toinen kuva onkin ihmeellinen, kuin satua. Minullekin käy yhä useammin niin, etten jaksa/viitsi kuljettaa kameraa mukana, ja tuntuu, ettei aikaakaan ole enää olla täällä kuten joskus ennen, mutta niinhän se menee, ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat - ja muuttavat. Sinä oletkin jälleen vaihtanut sijaintia, nyt vasta kunnolla tajusin.
ReplyDeleteEpäilen että se onkin satumetsä, tuntuu että siellä on aina jokin valoilmiö meneillään ja linnut laulaa kovempaa. Aika, voi aika -kameran kaveriksi kaipaan juuri aikaa tai ehkä ajattomuutta. Sijainti on tosiaan taas vaihtunut, olen ollut asiasta hyvilläni :-)
Delete