Ilmalla ei ole enää rajoja, se valuu tasapaksuna joka ikiseen nurkkaan ja vain puut koittavat vielä saada sitä liikkeelle. Ikkunat menettävät merkityksensä, voisivat yhtä hyvin, tai ei.
Alkaa keittää ja korvissa humisee. Juuri ennen oikosulkua vedän johdon seinästä -valo sammuu, mutta mitään ei räjähdä. Aivot sulaa korvista ulos, nuolen niiden jäänteitä lattialta.
Seuraamuksena pakenen kädenmitan päähän ja se riittää, siellä on jo toisenlaista, siellä on puhuvia kettuja ja lumiukko vilkuttaa minulle pesukoneen luukun takaa joka kierroksella. Luulevat minun, no ei ole ensimmäinen kerta, mutta näinhän minun usein käy kun saan tarpeeksi maata taivasalla.
Nauran vedet silmissä, nauran sillekin etten pysty.
Aamun viimeisissä unissa osaan jo sanoa, että 'tämä on se kohta, jossa voisin alkaa päättämään mitä täällä tapahtuu'. Sitten vähän laiskasti jään seurailemaan, kalliolla on mökki, alapuolella sauna. Uimaankin pääsee, mutten mene, ihmettelen sitä herätessä.
Luen tyhjään muistikirjaan uudet rivit. Kukaan ei tuomitsekaan temppujani, taputtavat käsiään.
Tuo ensimmäinen kuva on kaunis, mietin: noita ei ole täällä. Ja oi kuinka muistikirjasi sävy sointuu yhteen tyynyjen kanssa.
ReplyDeleteHyvää kesää!
Noita ei ole täälläkään -sain ennen juhannusta kimpun, ja ovat itseasiassa tyypillistä kasvustoa vanhassa asuinpaikassani Kapkaupungissa (antaja ei tiennyt). Ilahduin suunnattomasti, kuvasin ne nyt vielä varisevina :-) Hyvää kesää sinnekin!
Delete