"Metsän kita aukesi, narisivat siellä tuskissaan, kaadunneet."
Kävin katsomassa niitä, myrskyn jälkeen. Kolme viikkoa sitten. Sen jälkeen en ole koskenutkaan kameraan, olemme vain silmäilleet toisiamme, pudistelleet päätä. Ehkä joskus keväämällä? En osaa edes haittaantua, otan maiseman silmistä sisään ja annan sataa, ihmettelen valoilmiöitä, katson auringonnousut ja -laskut.
Uudelleenjäsentynyt, pää paikoillaan valmiit hep! Juoksen lauttaan, bussiin, raitiovaunuun, määränpäähän ja sieltä pois. Ja jotenkin pidän siitäkin -juoksen jo aika kovaa, juoksen takareidet tahmeaksi, juoksen talvitakin alle tropiikin. Minä juoksen, minä olen elossa, minulla on ruumis jossa minä asun.
Sitten luen puolituntia johonkin suuntaan tai piirrän pari minuuttia toiseen, yleensä aina eteenpäin. Teen vähemmän ei mitääntä, laahaan vähemmän omia ajatuksiani niin että ne takertuvat jok' ikiseen lepattavaan oksaan ja jaksan vielä kuoria punajuuria, pilkkoa valkosipulia, puristaa sitruunaa.
Jokaiselle vaiheelle työkalunsa -huomaan etten oikein ehdi tänne, mutta ehdin usein tuonne.
Ja ehdin kotiin. Ehdin peiton alle katselemaan unia ja kun kello aamulla soi 4.45, on se jo niin aikaisin ettei edes väsytä.
