Uutta höyryä

Tammikuu puhisee, meinaan nuupahtaa sen alle. Yhtenä aamuna sitten vain herään erilaisena, niinkuin samat ääriviivat olisi väritetty esiin. Uutta höyryä!

Uskallan ajatella kevättä, se vilauttelee välillä hampaitaan mutta taivas pysyy vielä kiinni. Revi se, riekalaiksi, kannustan.

Keskellä yötä, keskellä kaupunkia ajaudun yllättävään katsekontaktiin: kettu, laiha, hännätön. Se ei revi mitään, olisipa jotain, kasvissyöjän kassissa pelkkä banaani.

Sitten alan katsella kaikenlaisia majoja, puissa ja muissa vihertävissä nurkissa, jonne voisimme muuttaa molemmat.

Jossa metsät kasvavat yhteen

Katoat näköpiiristä. Puut piirtävät minulle kuvia katseltavaksi, tapailevat tuulen tuomia sanoja.

Seuraan seikkailuja sivusilmällä, omat ajatukset mudassa kiinni. Alkavat itää.

Alan kasvattaa näistä omaa metsää, talloa omia polkuja.

Eikä aikaakaan kun ne sitten taas risteävät, rajalla jossa metsät kasvavat yhteen.

Hämärän keskelle repeää valoa

Jään arjen sivuun seisoskelemaan, varron sen lähtöä ikkunasta. Tiedämme molemmat: pari viikkoa ja se lentää takaisin.

Sitten ovikello soi ja hämärän keskelle repeää valoa. Olen vähän epävarma -tilasinko tämän jostakin? Unesta? Nipistää, en silti herää.

Kaadun kylpyammeessa, en silti herää.

On se totta. Siipisulkia kutittaa, rapsuttelen niitä haarukalla.