Patologinen sopeutuja

Alan saaristolaiseksi, yhdeksi niistä, jotka odottavat lauttoja ja tuntevat ne nimeltä, kantavat kauppakasseja mantereelta. Olen jossakin luonnollisen ja absurdin yhtymäkohdassa enkä ole aina varma milloin katson omista silmistä ulos, milloin matkustan ajatuksieni mukana jonnekkin ilmakehän äärirajalle ja leijun siellä.

Ehkä olen jonkin sortin patologinen sopeutuja?

Laitoin siis laukkuun mummin tekemät tyynyliinat sekä mummon vanhan juustohöylän ja lähdin Ruotsiin. Tapasin lentokoneessa kemian tohtorin, joka tarjosi kyydin keskustaan. Perillä hankin peiton, kultaisen lehden saippualle ja uudet vetimet kaapinoviin -ovat niin kauniit, että välillä nousen sängystä ylös vain siksi, että voin koskettaa niitä.

Niin, muuttoihin liittyy aina materia. Huomaan ostavani uudestaan ja uudestaan perunankuorimaveitsen ja läpinäkyvää teippiä. Ensimmäistä käytän usein (pidän porkkanoista ja punajuurista), toista käytän aina rullan loppuun vaikken ostaessa koskaan muista mihin.

Saan myös alustavat tulokset ja käymme valmistujaiskahveilla, jossa huomaan pitäväni enemmän kakkukahvien ideasta, kuin itse kakkukahveista. Valmistumisesta pidän kuitenkin erityisen paljon, vaikka se herättääkin lisää kysymyksiä. Olen ajatellut elämää, kuolemaa, kirjoja, taidetta, tutkimusta ja niiden suhdetta toisiinsa.

Sitten näen vielä unta, jossa minulla on uimapuku, ja koska minulla ei ole ollut uimapukua sitten vuoden kymmenen jälkeen, se tuntuu nyt kovin pieneltä. En suosittele kenellekkään, olo on epämukava.

Ehkä se on merkki siitä, että on päästettävä irti vanhoista. Eihän muistot purista, jos niihin ei väkisin ahtaudu. On kuitenkin elettävä tässä.

Ja tässähän minä haluankin elää, juuri tässä lokakuisessa iltapäivässä. Pyyhin tiskipöydän ja laitan liikaa cayannea ruokaan, tykkäät molemmista ja vielä raejuustostakin, hymyilen, puut tanssivat selkäni takana ja niiden varjot tekevät kaapinoviin raitoja.