Ready already

I often can't remember if I've already said it, written it, or just thought about it. Or thought about saying it or writing it.

Have I told this already?

I'm ready.

Naturally calibrated

When you steal my words, I need to go and capture new ones. Floating carelessly in the air, jumping from trees, I get hold of their vibration and translate it into letters.

My birds, they're not meant for terrariums with low ceilings. Can't you see it? They need air under their wings.

I relocate my compass, it's naturally calibrated to point towards bliss. I still press re-set several times, just to be sure, but day after day it gives the same direction: an upward spiral.

To the clouds and beyond. They shall follow me, with their tails drawing new tales to tell, to the clouds and beyond.

Olen ajatellut myös henkareita

Menen puistoon leikkimään luontoa, kävelen ympyrää ja kahdeksikkoa, mutta lopulta aina törmään aitaan. Tuntuu ratsastuskoulun alkeistunnilta. Tekisi mieli laukata.

Lintuja, jotka haluavat asua kaupungissa. En ymmärrä. Epäkäytännöllistä kattilansäilytystä ja vaikeasti tavoiteltavia paistinpannuja.

Puutelistalla on jatkojohto, pakasterasioita ja haarukka, välillä olen ajatellut myös henkareita. Eivät koskaan pysy mukana, vanhat seuralaiset, enkä ole jaksanut etsiä uusia.

Vastapainoksi ajattelen perinteisiä perunasta ja purjosta, vuodenaika on oikea, kyllä minustakin nyt on syksy.

Luen silkkimadon luvut

Laahaan aikataulun perässä, syön paketillisen voita ja olen jotenkin muutenkin ihan mykkyrällä.

Sunnuntai-iltana havahdun -tämä on ihan vääränlaista! Melkein kauhistun, katsooko sieltä peilistä joku kummitus?

Säikähdän ja juoksen itseni kiinni, luen silkkimadon luvut lupsahtaville silmilleni ja pääsen labyrintista läpi pitkin kirjan sivuja.

Kas noin. Ihan hyvinhän tähän on taas tultu, keskelle viikkoa.

Taidan sittenkin selvitä.

Kokeilen lisätä jotakin

Olenkohan jo pelkistänyt liikaa? Kokeilen lisätä jotakin.

Hyppysellinen musiikkia, höyryää sopivasti. Lähden vähän liihottelemaan, oh, ylöspäin.

Sitten muistan: taivaalla on jo ihan liikaa liikennettä, liikaa melua, en mahdu sinne, niiden sekaan.

En mahdu moneen muuhunkaan sekaan. Mutta se taitaa vain johtua itsestäni.

Saanpahan syödä koko pellillisen.

Kaikessa hiljaisuudessa.

On puolensa.

A rudimentary treatment

I cut them in pieces with a sharp knife, as if they would seem anew after such a rudimentary treatment.

But no, it's a hoax! After forking them back into piles, the same old sentences! Still unable to attain the right flavour of these new thoughts.

I fall in a pit of explanations that serve no other purpose than filling the space with sound. Was it me who said that the city is too noisy?

Better to shut up. "All is well in my Universe, when I start taking pictures of my food."

Ilmanpaine ja jääkaapin sisältö

Sitten sanon tekeväni päätöksiä lyhyellä varoitusajalla, sen jälkeen kun olen tarkastanut tunnetilan, sään, ilmanpaineen sekä jääkaapin sisällön. En halua korvamerkitä aikaa.

Joskus se menee turhanpäiväisyyksiin, mutta niitäkin valitessa olen tarkka. Paljaalla silmällä se saattaisi näyttää sattumanvaraiselta, mutta kolmannella katsoessa sen vain tietää oikeaksi.

Mukavissa mutkissa alan hymyillä itselleni, sinulle, kaikelle. Ihan ilman syytä. Ai niin, paitsi se mutka, se tuntuu juuri sopivalta vatsanpohjassa.

"It's all working to my benefit."

Some oddly sculptured words

Some oddly sculptured words get stuck to my ears. I look them up and they sit into my internal dictionary with a logic of their own. Osmosis. Mitigate. Concoction.

I play around with them like they were plastic animals, unable to decide whether the setting resembles a jungle or a farm, or if I got some archaic dinosaurs in my hands?

Where do they roam? In an imaginary past that truly existed but none of us knows first hand yet we picture it like we did and so it does?

The same way future lies ahead.

Viheltelen kaduilla

Päässä on pyörinyt lounatuulen laulu. Viheltelen sitä kaduilla.

Näennäisesti on tapahtunut paljon, toisaalta ei sitten yhtään mitään, ja samalla jäävuori on alkanut lohkeilla.

Kaikessa hiljaisuudessa.

Viheltelen kaduilla.

Luonnollista

Muistelen vielä välillä Suomea ja miten löysin maailman hiennoimman männynherkkutatin. Se oli viidentenä päivänä siitä, kun olin vaihtanut kaikki muut jalkineet kumissappaisiin.

Sitten pitikin jo palata, se meni ihan hyvin. Menomatkalla nukuin yhden yön matkalaukussa, tulomatkalla en olisi enää mahtunut: siellä oli omenahilloa.

Muutan suoraan toiseen kappaleeseen, juuri siihen itse sepittämääni kohtaan. Samoilla sivuilla loikkii pitkäkorvainen kani ja pitkäkarvainen Kala, toinen aidan ali ja toinen yli.

Itse loikin vähän hillitymmin, vaihdan metron junaan ja katselen puiden latvoja.

Siellä on luonnollista.