Aasi ja harakka

Käyn tavalliseksi naiseksi naamioituneen noita-tohtorin luona. Erehdyn päivästä, mutta saavun oikealla hetkellä. Siellä on hämärää ja lämmintä, nurkassa laulaa kanarianlinnut. Laitan tohvelit jalkaan ja muutun taikinaksi.

Saan selkärangan seuraavana aamuna. Alan hymyillä samalla hetkellä kun naapurin aasi huutaa iii-aaa ja harakka heiluttaa pyrstöä oksalla.

Keskipäivällä alkaa kolmen minuutin lumisade. Se katoaa ilmasta yhtä nopeasti kuin tulikin, en melkein ehdin huomata sitä. Sitten on taas tämä ikuinen huhtikuu.

Ennen hämärää risteytän porkkana- ja lanttulaatikon ja ajattelen mummoa. "Vähemmän riisiä kun ohjeet sanoo niin tulee hyvä!"

Kaapissa on kanelia. Syön liiat riisit pois ja ajattelen edellisen yön unia.

Suvannossa

En vieläkään uskalla tehdä sitä mitä eniten haluan. En muka tiedä, miten sinne päästään.

Otan askeleita kohti toisia vaihtoehtoja. Pidän kyllä niistäkin, ne ovat hyviä, niillä on ääriviivat, ohjelehdykät ja ympärillä hyväksyvästi nyökyttelevät päät. Hymyilen niille, ehkä ne auttavat minua, auttavat uskaltamaan, pitävät kädestä, taluttavat vähän matkaa eteenpäin.

Olen taas ehtinyt ajatella. Olen kai vähän suvannossa. Siellä on upottavaa, mutta pehmeää, maanläheistä ja terveellistä.

Eräänlainen mentaalinen sammaleikko.

En vieläkään

En ehdi ajatella omia ajatuksia. Toimin puoliautomaattina, toistan liikeradat, lauseet, askeleet.

Olkaa hiljaa, menkää pois, antakaa olla! Rakennan rauhan enkä anna siitä siivuakaan pois vapaaehtoisesti.

Miten liikenteen ääni käännetään pois päältä? Miksi joku haluaa vapaaehtoisesti kuunnella radiota?

En taida olla vieläkään tarpeeksi maalla.

Hymyilen kaikille

Aikuisilla on kiire ja kireät ilmeet. Niiden kanssa kulkee lattialla kieriviä lapsia, joilla ei ole hanskoja. En oikein tiedä mikä niitä stressaa, lomako?

Ymmärrän vahingossa venäjää, unohdan etten puhu italiaa ja kiitän spasiba, tack, merci, baie dankie, grazie, obrigado, kiitos, gracias ja thank you very much.

Kuutamolla on irvikissan hymy, sitä naurattaa joka ilta leveämmin. Minua naurattaa myös, hymyilen kaikille ja levitän sitä kuin tautia.

Eniten helpottunut

Ostin kaksi lahjaa ja lähetin ne Suomeen niille pienille, joille joulupaketit kuuluvat. Toivon, että lahjoja käytetään, että niillä on funktio, että niihin tulee ajan kanssa naarmuja, kulumia ja lommoja.

Jos olisin ollut paikalla, äiti olisi halunnut antaa minulle lahjaksi pölyrätin. Nauroimme molemmat.

Hiipivän flunssan kanssa en hiipinyt kauppaan. Inventoin kaapin: tomaatteja, kesäkurpitsaa, sitruuna, valkosipulia, inkivääriä, juustoa, kermaa, jogurttia, linssejä, papuja, riisiä, spagettia, nuudeleita, keksejä, teetä, kahvia, maitoa, raejuustoa, mandariinejä, omenoita, pähkinöitä ja kananmunia. En usko näkeväni nälkää näillä eväillä vielä moneen päivään.

Olo on eniten helpottunut.

Aurinko

Pehmeät ääriviivat, pehmeä maisema. Alan sulautua. En jaksa kiirehtiä, otan askeleen kerrallaan.

Menen muumimamman kanssa töihin, minä, Myy. Matkalla taputan hevoset, katselen maisemat ja kuraan kengät.

Kirkonkellot soittaa ovikello-sävelmää. Aamuisin koitan laskea lyönnit; kuusi, seitsemän, kahdeksan? On vähän pimeää, mutten haittaannu. Sillä sieltä se tulee taas.

Aurinko!

Tämä on se talvi

Oi oi. Tämä on se talvi josta minä pidän.

Laitetaan siihen sinisiä taivaita ja lumisia vuoria, hiljaisia polkuja ja punaisia poskia. Kirkkaassa valossa maailma on selkeä: olen tässä.

Sumupäivinä kääriydyn hitauteen ja katson lähelle, omista silmistä sisään. Olen tässä, onko maailmakin tässä?

Ulkona on ihanaa.

Kotona

"Tervetuloa kotiin" ne sanoivat. Ensimmäisestä kaudesta on kymmenen vuotta.

En ole ihan vielä kääntynyt talveksi. Aurinko auttaa. Yhdessä ihailemme valkoista maisemaa.

Seuraan eläinten polkua, näen elävän kastemadon ja hyppivän heinäsirkan. Nekin ovat väärässä vuodenajassa, hämmentyneinä, mutta silti hengissä.

Totuttelen taas.

Onko kaikilla jotain huolia?

Sitten seison tyhjässä huoneessa, puran installaatiot ja jätän kymmenet tarinat taakseni. Kirjojen sisällä painavat paperit, en jaksa kantaa niitä.

Lentokoneessa pidän hiljaisen yhden naisen protestin. Ruotsalaiset eläkeläis-pariskunnat jumppaavat käytävällä, turkkilaisilla lentoemännillä on muhkeat nutturat ja tuikkivat silmät. Minä sulkeudun itseeni ja aavistan kuinka kesän värittämät sävyt alkavat heti haalistua.

Istanbulin kentällä nukun istuviltani lattialla, jalat koukussa käsimatkatavaroiden päällä, enkä jaksa enää edes katsella unia. Helsingin päässä paistaa heikko valo, puiden oksilla on kuuraa. On kaunista, mutta kauhean apaattista. Onko kaikilla jotain huolia?

Kapkaupunki

***

***

Kaupunki. Kapkaupunki. Olen kutsunut sitä kodiksi neljän vuoden ajan, enkä vieläkään ole ihan varma mitä ajatella. Se muuttuu koko ajan, ja minäkin muutun. Minä pidän siitä, ja joskus vähän inhoan. Ehkä se ajattelee samaa minusta.

Kampuksella on kaunista, mutten tiedä miten siellä ollaan. En oikein kuulu sinne, enää. Kuljen ihan läpinäkyvänä ja mahdollisimman pieniä kaaria. Joskus näen vanhan itseni kikattamassa vanhojen opiskelukavereiden kanssa jossakin vanhassa paikassa, ja sekin tuntuu oudolta. Tavallaan kaikki on tuttua, mutta se on ehtinyt kääntyä ympäri ja pullahtaa ulos jotenkin kummallisen muotoisena. Mikä tuo on? No sehän on opiskelija, joka lukee bussissa tenttiin. Opiskelija, jolla on ryhmäluento, paljon muistiinpanoja ja opiskelijakortti kaulassa. Se en ole minä. Minulla on iso käsilaukku, iso nuttura ja keskusteluja papukaijoista, persialaisista matoista ja kurkuman terveysvaikutuksista.

Lopulta näen parhaiten ne pienet asiat. Miten joki täyttyy sateella niin, että alan ajatella kumivene-seikkailuja ja vedenalaisia valokuvia. Miten naapuruston taloilla on suloiset katot ja ilahtuneet ikkunat. Miten paistan punajuuria pannulla, millainen valo tulee lampusta kun luen illalla nenään saakka peiton alla, miten herään aamulla koululta kantautuviin lasten ääniin ja miten istun keittiössä kuivausrummun päällä samalla kun siellä puhutaan neljällä suulla samaan aikaan.