Wildly colliding

Why does hummus suddenly smell like cat food?

Also other questions, unsaid, wildly colliding.

Interpret as you wish, I'm tired of explanations.

One fact: I feel better in the open air.

(Hundred days of meditation, day 20.)

Sata haarukkaa

Overheard:
"He obviously wants to do very well."
"I just want to test how much you trust me."
"I wish I was still unemployed."

I can but wince. For days on end.

Wrong channel.

***

Väärä kanava. Silmät painaa ja sydän, keho on kipupisteiden karttakirja.

Alkaa ehkä sataa. En kerro kenellekkään. Kevyiden nenäliinojen emotionaalinen paino.

Vääriä johtopäätöksiä. Koko kuvio haihtuu, hämähäkin seitti sulaa ja ikkunaan jää vain maisema ilman ääriviivoja. Mitä lähemmäs pääsen, sitä suuremmaksi se kasvaa.

Mittaan aikaa kuukausissa, ovat pitkiä, ne muutamat.

***

Muistan silti nukkua ja herätä, syödä ja lukea, kirjoittaa ja hengittää.

Ja aika nopeasti uusi kanava löytyy -en saa sitä toimimaan haluamalla, vaan toimimalla. En saa sitä säädettyä itseeni, vaan säätämällä itseni. Itseäni. En kerralla, vaan koko ajan.

Yhtenä iltana minä sitten seison juna-aseman kaupassa ja mietin mitä oikeasti haluan.

Tuoretta appelsiinimehua ja porkkanoita. Eikä niissä ole edes kiiltäviä etikettejä.

'All is good in an ordinary manner :-) Plus one miracle: "Ladies and Gentlemen, there is a good service operating on all our lines."'

Ihmeellinen elämä.

***

Tiskaan sata haarukkaa, mitä nekään olisivat ilman piikkejä.

Ehkä myös paprikoita

Hereillä! Eikä mikään ihme, olen elänyt sellaisessa rytmissä että minun voisi kuvitella asuvan Australiassa.

Nyt olen palauttanut 11 994 sanaa naisista ja simpansseista. (Eivät varsinaisesti liity toisiinsa, ja se siinä simpanssi-hommassa vähän ärsyttikin.) Sitten olen palauttanut kirjat kirjastoon ja pukenut päälleni uuden hymyn. Tuntuu hyvältä.

Aivot on vielä turvoksissa ja nenä tukossa, eikä mikään ihme: en ole ollut kauhean kiltti keholleni. Se kun asuu kuitenkin Lontoossa.

Seuraavaksi aion pitää kaksi ihan oikeaa vapaapäivää ja täyttää vain omia toiveitani, ja ehkä myös paprikoita.

Puut puhuvat minulle

Ehkä se on tämä kevät, tuntuu että jonkin uuden pitäisi alkaa, että jos vain ehtii tähän rytmiin mukaan saa itsekin syntyä uudelleen.

Tuntuu että kaikki tapahtuu kerralla,

että puut puhuvat minulle,

en oikein saa selvää niiden sanoista,

omista ajatuksista.

Yöllä valvoessa mietin mitä laitan seuraavana päivänä ruuaksi ja tutkin jääkaapin ylähyllyä silmät kiinni, unissa olen koko ajan myöhässä, kello hyppii sekunneissa tunteja, 10, 11, 14.

En ole vielä oppinut kontrolloimaan unia,

harjoittelen ensin unelmilla.

Yksin miljoonakaupungissa

Kuuntelisin mielummin linnunlaulua kuin jäätelöautoa, katselisin mielummin tähtiä kuin kaupungin valoja.

Minä vielä!

Oikeasti olen erakko.

Nytkin olen, yksin miljoonakaupungissa.

***

Edit:

Kaksikymmentä minuuttia tämän postaamisen jälkeen koko kortteli pimeni: sähkökatkos.

Kyllä oli hiljaista. Ja pimeää.

Pitäisi olla vähän varovaisempi näiden supervoimien kanssa.

Sataa terälehtiä

Odotan jotain, en ole ihan varma mitä. Mietin, tuleeko se hiipien vai rytinällä.

Sataa kukkasten terälehtiä, ovat ääneti. Pään sisällä kumisee omat monologit.

Etsin uutta kanavaa.

100 days of meditation, day 3.

Food for thought

A friend of mine sent me this quote:

"The work you do while you procrastinate is probably the work you should be doing for the rest of your life." Jessica Hische

I've spent extended hours in the kitchen.

My favourite part is setting up for the picture and choosing for cutlery and crockery.

Better than eating?

Yoga. Outdoors.

Lauseen alkuja

Kävin kirjamessuilla, huomasin siellä että

ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuva puhuu samaa kieltä kuin kanadalaisen Rupi Kaurin valokuva.

Minua kiinnostaisi MoMA:n retrospektiivi Björkistä, mutta olen väärässä paikassa.

Mikään uutinen.

Ihan kuin olisin unohtanut jotain?

Lauseen alkuja. Puolivälissä pilkku, sitten

Helvetisti melua, miten tämä kaupunki käännetään mutelle?

Näin unta, jossa en uskaltanut 'antaa mennä'.

Ja tässä sitä taas ollaan.

Vuoropäivin

Sana uudelle viikolle: inspiraatio!

Ja sen taustalle kovaa työtä, yksinään sillä ei vielä tee mitään.

Nyt inspiroi: purppuranväriset syötävät, chia, graphic novels & illustrations, varsiselleri (jota ennen luulin inhoavani), kapinoivat naiset, koboltinsininen, pohjoismaat ja 3D-printing.

Vähemmän on kiinnostanut lähdeluettelon näpertäminen, mutta ei puhuta nyt siitä. (Edit: ainiin, kovaa työtä jne.)

Vuoropäivin olen myös valmis valloittamaan maailman ja pakenemaan maan alle. Toistaiseksi olen päässyt takapihalle asti ja kokeillut peittoa.

P.S. Come home soon.

Mokkasiinit, mokkasiinit!

Ihan paska viikko, ja kun kuvittelen ettei voi enää mälsemmäksi muuttua niin odotan bussia keskellä yötä viisikymmentäviisi minuuttia.

Loppuviikonlopun odotan maanantaita ja vihaan tasapuolisesti kaikkia.

Jotain hyvääkin: joogan ulkokausi avattu, dediksiä pidennetty melkein viikolla palon jälkiseuraamuksena -omalle kohdalleni tuli tarpeeseen, ja

mokkasiinit, mokkasiinit, mokkasiinit! Ensin halusin melkein nukkuakin ne jalassa, nyt haluan koko ajan avata oven ja kirmata puistoon.

Tai noh, hautausmaallahan minä käyn. Siellä on huomattavasti vähemmän meteliä, huomattavasti enemmän tilaa, eikä kukaan pelaa jalkapalloa.

Yhdessä nurkassa uskallan istua puun alla, uskoakseni siihen ei ole haudattu ketään.