Luen silkkimadon luvut

Laahaan aikataulun perässä, syön paketillisen voita ja olen jotenkin muutenkin ihan mykkyrällä.

Sunnuntai-iltana havahdun -tämä on ihan vääränlaista! Melkein kauhistun, katsooko sieltä peilistä joku kummitus?

Säikähdän ja juoksen itseni kiinni, luen silkkimadon luvut lupsahtaville silmilleni ja pääsen labyrintista läpi pitkin kirjan sivuja.

Kas noin. Ihan hyvinhän tähän on taas tultu, keskelle viikkoa.

Taidan sittenkin selvitä.

Kokeilen lisätä jotakin

Olenkohan jo pelkistänyt liikaa? Kokeilen lisätä jotakin.

Hyppysellinen musiikkia, höyryää sopivasti. Lähden vähän liihottelemaan, oh, ylöspäin.

Sitten muistan: taivaalla on jo ihan liikaa liikennettä, liikaa melua, en mahdu sinne, niiden sekaan.

En mahdu moneen muuhunkaan sekaan. Mutta se taitaa vain johtua itsestäni.

Saanpahan syödä koko pellillisen.

Kaikessa hiljaisuudessa.

On puolensa.

A rudimentary treatment

I cut them in pieces with a sharp knife, as if they would seem anew after such a rudimentary treatment.

But no, it's a hoax! After forking them back into piles, the same old sentences! Still unable to attain the right flavour of these new thoughts.

I fall in a pit of explanations that serve no other purpose than filling the space with sound. Was it me who said that the city is too noisy?

Better to shut up. "All is well in my Universe, when I start taking pictures of my food."

Ilmanpaine ja jääkaapin sisältö

Sitten sanon tekeväni päätöksiä lyhyellä varoitusajalla, sen jälkeen kun olen tarkastanut tunnetilan, sään, ilmanpaineen sekä jääkaapin sisällön. En halua korvamerkitä aikaa.

Joskus se menee turhanpäiväisyyksiin, mutta niitäkin valitessa olen tarkka. Paljaalla silmällä se saattaisi näyttää sattumanvaraiselta, mutta kolmannella katsoessa sen vain tietää oikeaksi.

Mukavissa mutkissa alan hymyillä itselleni, sinulle, kaikelle. Ihan ilman syytä. Ai niin, paitsi se mutka, se tuntuu juuri sopivalta vatsanpohjassa.

"It's all working to my benefit."

Some oddly sculptured words

Some oddly sculptured words get stuck to my ears. I look them up and they sit into my internal dictionary with a logic of their own. Osmosis. Mitigate. Concoction.

I play around with them like they were plastic animals, unable to decide whether the setting resembles a jungle or a farm, or if I got some archaic dinosaurs in my hands?

Where do they roam? In an imaginary past that truly existed but none of us knows first hand yet we picture it like we did and so it does?

The same way future lies ahead.

Viheltelen kaduilla

Päässä on pyörinyt lounatuulen laulu. Viheltelen sitä kaduilla.

Näennäisesti on tapahtunut paljon, toisaalta ei sitten yhtään mitään, ja samalla jäävuori on alkanut lohkeilla.

Kaikessa hiljaisuudessa.

Viheltelen kaduilla.

Luonnollista

Muistelen vielä välillä Suomea ja miten löysin maailman hiennoimman männynherkkutatin. Se oli viidentenä päivänä siitä, kun olin vaihtanut kaikki muut jalkineet kumissappaisiin.

Sitten pitikin jo palata, se meni ihan hyvin. Menomatkalla nukuin yhden yön matkalaukussa, tulomatkalla en olisi enää mahtunut: siellä oli omenahilloa.

Muutan suoraan toiseen kappaleeseen, juuri siihen itse sepittämääni kohtaan. Samoilla sivuilla loikkii pitkäkorvainen kani ja pitkäkarvainen Kala, toinen aidan ali ja toinen yli.

Itse loikin vähän hillitymmin, vaihdan metron junaan ja katselen puiden latvoja.

Siellä on luonnollista.

Perunaa ja pelargonioita

(Kolme kahvia/Three coffees, Lontoo, 2014)

Otan väärän bussin ja väärän työpaikan, molemmista tulee kiire pois. Juoksen jalat vapisten ja koitan päästä takaisin kartalle.

Sitten päätän vain juosta oikeiden ja leikkityöpaikkojen väliä. Niissä opin kaksi uutta sanaa: salsify ja limescale, sekä laitan omalle mentaaliselle kartalle uuden kaupungin: Bishkek.

Alan päästä jyvälle, mutten tiedä vielä mitä tästä kasvaa. Perunaa vai pelargonioita?

Taidan laittaa molempia.

Takerrun kirjan kansiin

En aina aamuisin muista missä olen, en ole varma sängystä, en maasta enkä mantereesta. Onko tämä sittenkin jalkopää?

Tähyilen taivaalle, niin kuin vastaukset löytyisivät sieltä. Ja tavallaan löytyvätkin: jaksan taas etsiytyä seuraavan uuden kulman taakse, sama taivas seuraa minua, se tulee aina mukaan, ajattele, meidän yhteinen taivas, koko ajan. Kuukin on sama, sillä on se sama hämmästynyt ilme, samat harmaat silmät.

Takerrun kuitenkin kirjan kansiin ja puristan kynää, tarvitsen niitä, ne pitävät minut kiinni itsessäni kun maailma ympärillä kiitää kaikkiin ilmansuuntiin ja kehoni kuljettaa minua pitkin tunnelia, josta pullahdan keskelle kaupunkia, pitkin katua, joka juoksuttaa minut puistoon.

Hakeudun nurmelle, puun alla seison päälläni. Ehkä se tasoittaa aineksia, pieni hyrskyttely? Ehkä mutaiset jalkani ottavat kiinni auringosta, ehkä tuulinen pääni ruohotupsuista. Kiepsahan takaisin jaloilleni, tämähän sujuu ihan hyvin, ihan hyvinhän tämä sujuu. Ja sitten olenkin taas vähän epävarma.

Anteeksi, olen uusi täällä, olen tainnut vähän eksyä reitiltä -onhan tämä vielä Maa, tai niillä main?

Aloitan taas alusta

Nukun ensimmäisen viikon hostellissa, toisen sohvalla, ja välissä tuntemattomien kotona eri sängyissä vuoronperään, kultakutrina.

Lähtöpaniikissa tilattu "jotain ihan tavallista" menee kuuroille korville, saan taas päivän erikoisen kun se viikkoa myöhemmin toimitetaan. Juurrun sohvaan jossakin itäisen Lontoon kulmassa, enkä edes osaa ihmetellä.

Niinpä niin. Viimeksi kun tavattiin, poltettiin roskia ja hätisteltiin apinoita Intiassa.

Menen ruokakauppaan ja aloitan taas alusta: tee, pasta, pähkinät, couscous, linssit, hunaja, mausteet, kahvi..