Menen Suomeen, kevät laahaa siellä perässä, on rujoa ja karheaa. Kauhean turvallista.
Otan kuusi kuvaa rusakoiden kevätkimarasta, sitten en enää tiedä missä muistikortti on. Omassa muistissa näen ne vielä, kuusi rusakkoa tuolla, kolme täällä, yksi hätyyttämässä harakkaa. Hulluja! Niillä on Liisa Ihmemaassa -teema.
Kurkipariskunta, haluan tehdä kurkikävelyä. En tee, äiti tekee.
Sitten menen Ruotsiin, olen siellä ilman joogamattoa, kirjaa ja kameraa. Olen ihan hiljaa kymmenen päivää enkä edes katso ketään, istun jalat rinkelinä koko päivän, istun ja hengitän, ihan hiljaa. Introverttien paratiisi, olen hemmetin helpottunut. Vahingossa kikatan tyynykasalle ja kumealle kongille. Ihan hiljaa. Hengitän.
Kävelen sieltä ulos, olen hymy. Valkovenäläinen koreografi virnistää, ruotsalainen tupsupää vie meidät tytöt raakaruoka-kahvilaan keskelle maaseutua ja me syödään, syödään, syödään lisää, ja puhutaankin kymmenen päivän edestä. Oliko vielä sitä suklaa-tahini-kakkua?
Tukholmassa ostan tuliaisiksi tiskirättejä, siellä sataa, istun hostellin ikkunalaudalla ja kumarran namaste niille ruotsalaisille pariskunnille, jotka osoittelevat sormella. Nekin kumartaa, meitä kaikkia naurattaa.
Makaan vielä siellä kerrossängyn alapedillä, kun sähköpostilaatikko kilahtaa. Sanon ääneen "yes, yes yeeesssssss!!!" ja kiljun sisäisesti. Lehahdan nopeasti Suomeen, siellä on maailman kaunein kesä, uin, uin uin ison lenkin, piirrän kuvioita siitepölyyn, rakennan yhden pallopään kanssa leegoista urbaanin puutarha-viljelmän ja ripustan pyykkejä ulos.
Lopulta tungen tavarat uuteen matkalaukkuun, tihrustan itkua ja jännitän taas enemmän kuin viimeksi, pakkaudun lentokoneeseen ja ajattelen että seuraavaan kolmeen, kahteen, yhteen, puoleen tuntiin ei vielä tarvitse muuta kuin istua tässä, istua ja hengittää.
Lontoossa alkaa sataa, pidän siitä, sateesta. Muutun, joka hetki muuttaa minut toiseksi, kolmanneksi, kuudenneksi, takaisin toiseksi, elän läpi liminaali-tilan absurdia ulottuvuutta, ja toivon, etten ikinä totukaan maanalaiseen.
