Penkeillä vanhat varjot

Mutkittelen tien mukana, risteyksessä lepattavilla lehdillä on sammakoiden sielu.

Näen penkeillä vanhat varjot, kiipeän niiden syliin lepäämään ja suljen silmät.

Matkalla tapaan veitsi kädessä kulkevan naisen, kohteliaan hevosen, keskelle tietä telttaa pystyttävän miehen ja cowboy-hattuisen sedän.

Silmien ohi juoksee muitakin hahmoja ja jokin lehahtaa ilmassa, ehkä kotka? Riippuliitäjä? Kärpänen?

Parempaa aikaa ei ole

Kerron teille salaisuuden: kuvittelemasi tulevaisuus ei ole olemassa!

On vain tämä hetki, ikuisesti. Parempaa aikaa ei ole, ulkona on aina sää, hymyily on ilmaista, onnellisuudesta päätämme itse, ja meille on annettu kehot, joista pitää huolta.

Meille on annettu älykkäät mielet. Miksi niin usein unohdumme silti samoihin, hedelmättömiin ajatuksiin? Kuka ne on meihin asentanut? Eikö evoluutio ja kehitys olekaan meidän kaikkien vastuu?

Olla itsensä paras versio. Päättää omasta ikuisuudestaan.

Olla nyt, mitä haluaa olla aina.

Kauriiden keveät koivet

Löydän takaisin keittiöön: sukellan pinaattiin ja kieriskelen kukkakaalissa.

Auringolla on keltaiset kädet, ne koskettavat kaikkea uteliaana, ja lintujen suut huutaa "Kevät! Kevät! Kevät!"

Kauriiden keveät koivet, loivat päivät ja lämpöä ahnehtivat solut.

Avaan oven ja annan uuden ajan alkaa.

Minimaaliset ja riittävät

Kaikki on tutuilla paikoillaan. Näyttää erilaiselta. Katselenko jotenkin eri kulmasta? Olenko itse ehkä suoristunut?

Kirjoitan kaksi tuntia, kolme lausetta. Kolmannessa tunnustan: en meinannut onnistua. Mutta siinä ne nyt ovat kuitenkin, ihan hyvin, minimaaliset ja riittävät sanat.

Minimaaliset ja riittävät päivät. Ja minä.

Juoksen leipomoon hakemaan vadelma-kerma -leivoksen. Olen sellaisella tuulella, vähän vaaleanpunainen ja ilmava.

Seuraan omia jalkoja

Olen unohtunut välitiloihin. Oviaukkoihin, aamun ensimmäisiin minuutteihin unen ja valveen rajalla, puoleen väliin lausetta, kahvikuppia.

Päästän irti isoimmasta ilmapallosta. Sen täytyy saada lentää vapaana, ja minun tätyy saada mennä tästä, maata pitkin.

Otan taas kiinni kiertokulusta. Se tuoksuu välillä kohmettuneelle lumelle, välillä unohtuneelle ruohikolle, kuolleelle lampaalle.

Seuraan omia jalkoja, kyllä ne vievät perille.

Eläinpäivä

Maisemalla on luminen viltti. Se alkaa heti kääntyillä sen alla levottomana, raapia reikiä. Kävelen alamäkeen niin kuin ponit, ihminen olisi liukastunut.

Menen laskemaan lempimäkeä, ohi vesiputouksen, nyppylän sivulle, metsiköstä läpi. Tulen kauhean iloiseksi pandakarhuksi.

Illalla olen pulu, räpyttelen siinä joogamatolla takkatulen edessä.

Aika hyvä eläinpäivä.

Aasi ja harakka

Käyn tavalliseksi naiseksi naamioituneen noita-tohtorin luona. Erehdyn päivästä, mutta saavun oikealla hetkellä. Siellä on hämärää ja lämmintä, nurkassa laulaa kanarianlinnut. Laitan tohvelit jalkaan ja muutun taikinaksi.

Saan selkärangan seuraavana aamuna. Alan hymyillä samalla hetkellä kun naapurin aasi huutaa iii-aaa ja harakka heiluttaa pyrstöä oksalla.

Keskipäivällä alkaa kolmen minuutin lumisade. Se katoaa ilmasta yhtä nopeasti kuin tulikin, en melkein ehdin huomata sitä. Sitten on taas tämä ikuinen huhtikuu.

Ennen hämärää risteytän porkkana- ja lanttulaatikon ja ajattelen mummoa. "Vähemmän riisiä kun ohjeet sanoo niin tulee hyvä!"

Kaapissa on kanelia. Syön liiat riisit pois ja ajattelen edellisen yön unia.

Suvannossa

En vieläkään uskalla tehdä sitä mitä eniten haluan. En muka tiedä, miten sinne päästään.

Otan askeleita kohti toisia vaihtoehtoja. Pidän kyllä niistäkin, ne ovat hyviä, niillä on ääriviivat, ohjelehdykät ja ympärillä hyväksyvästi nyökyttelevät päät. Hymyilen niille, ehkä ne auttavat minua, auttavat uskaltamaan, pitävät kädestä, taluttavat vähän matkaa eteenpäin.

Olen taas ehtinyt ajatella. Olen kai vähän suvannossa. Siellä on upottavaa, mutta pehmeää, maanläheistä ja terveellistä.

Eräänlainen mentaalinen sammaleikko.

En vieläkään

En ehdi ajatella omia ajatuksia. Toimin puoliautomaattina, toistan liikeradat, lauseet, askeleet.

Olkaa hiljaa, menkää pois, antakaa olla! Rakennan rauhan enkä anna siitä siivuakaan pois vapaaehtoisesti.

Miten liikenteen ääni käännetään pois päältä? Miksi joku haluaa vapaaehtoisesti kuunnella radiota?

En taida olla vieläkään tarpeeksi maalla.

Hymyilen kaikille

Aikuisilla on kiire ja kireät ilmeet. Niiden kanssa kulkee lattialla kieriviä lapsia, joilla ei ole hanskoja. En oikein tiedä mikä niitä stressaa, lomako?

Ymmärrän vahingossa venäjää, unohdan etten puhu italiaa ja kiitän spasiba, tack, merci, baie dankie, grazie, obrigado, kiitos, gracias ja thank you very much.

Kuutamolla on irvikissan hymy, sitä naurattaa joka ilta leveämmin. Minua naurattaa myös, hymyilen kaikille ja levitän sitä kuin tautia.